*

Pentti "mehtäpena" Pulkkinen Kannonpäästä katsottuna

Puuttuvuusvajetta yhteisössä?

Puuttuvuusvajetta yhteisöissä??

 

Äskettäisen Imatran ampumatapauksen yhteydessä Ylen toimittaja kysyi haastateltavalta Imatran kaupunginjohtajalta, onko hänen mielestään Imatralla nyt  turvallisuus vajetta, ja mitä pitäisi tehdä vajeen korjaamiseksi. Myöskin sisäministeri tuntui olevan huolissaan kansalaisten turvallisuuden tunteen järkkymisestä. En edes oikein ymmärtänyt kysymystä, mutta arvelin sen jotenkin tarkoittavan että poliiseja pitäisi kiireesti saada lisää katukuvaan. En vastusta poliiseja, ja on hyvä että Musta-Maija liikkuu kaupungilla ja välillä pyörähtää kierroksen Rantapuiston puolellakin. Kuka tahansa ymmärtää kuitenkin, että lisäämmepä poliisien ja muiden turvallisuus ammattilaisten määrää kuinka suureksi tahansa, emme koskaan voi varmistaa, etteikö esimerkiksi Imatran tragedian tapainen teko voisi tapahtua  missä tahansa, vaikkapa omalla paikkakunnallamme.

Haluaisinkin kiinnittää huomiota erääseen vajeeseen, joka mielestäni on selvästi näkyvissä ja jopa lisääntymässä nykyajassa. Nimittäisin tätä puuttuvuusvajeeksi. Meille on syntynyt hyvin vahva kulttuuri olla puuttumatta lähimmäistemme asioihin, vaikka kenties havaitsemme että lähimmäisemme tai yhteisön jäsenen kohdalla ei kaikki ole kunnossa. Ajatellaanpa vaikka alaikäisen alkoholin tai huumeiden käyttöä, miksi sitä peitellään? Väheksytään, sille kenties nauretaan, tai hämmästellään, mutta sitä ei saateta vanhempien, opettajien, tai sosiaaliviranomaisten tietoon. Samanlaista suhtautumista kuulee ja näkee perheväkivaltaan tai alkoholin tai huumeiden vaikutuksessa ajamiseen, ja moniin muihin päivittäin esiintuleviin rikkomuksiin. Me kyllä puutumme ärhäkkäästi koirankakkaan tai parkkipaikan hiekoittamatta jättämiseen, mutta emme mene väliin, kun parkkipaikalla kymmenen nuorta ahtautuu samaan autoon, jonka rattiin menee alaikäiseltä ja päihtyneeltä näyttävä nuori. Sairauskohtauksen saanut saa maata katukäytävällä kymmeniä minuuttia, ja muistisairas vanhus harhailla yöpuvussa kaupungilla lähes koko yön, ilman että kukaan ohikulkija puuttuisi asiaan. Eihän yksilön elämään sivullinen voi liian herkästi puuttua. Kaikkihan me olemme aikuisia ihmisiä ja osaamme päättää elämästämme. Olemmeko?

Vanhaan hyvään aikaan  ainakin maaseudulla tilanne oli monella tapaa toinen. Naapurit ja heidän tapansa tunnettiin, ja häiriökäyttäytymiseen yritettiin puuttua. Vaikeuksiin joutuneita kyläyhteisön jäseniä ja perheitä yritettiin auttaa. Aina ei tietenkään onnistuttu, mutta ainakin ihmisillä oli tietoisuus, mihin yhteisöön he kuuluvat. Siinä mielessä syrjäytyneitä oli vähemmän. Myös kaupungeissa oli omat yhteisönsä, jotka myös puuttuivat lähimmäisten toimiin. Olen kuullut tarinan, jossa jo elämänsä ehtoota viettävä mies kertoi nuoruudestaan jossain Helsingin lähiössä. Hän kertoi olleensa ns. Sörkän kundi, katujen kasvatti, mutta hänestä oli kuitenkin kasvanut kunnon mies. Hänen vanhempansa  eivät olleet kyenneet tarjoamaan kovin paljon eväitä elämään. Hän kuitenkin muisti lapsuudestaan ja nuoruudestaan yhden henkilön, jota hän kiitti, ettei sortunut rikosten poluille. Tämä talonmies valvoi tarkasti, monien mielestä liiankin tarkasti, taloyhtiön järjestyssääntöä. Jos poikajoukko, johon kertojammekin kuului, erehtyi rikkomaan taloyhtiölle kuuluvaa omaisuutta, hulinoimaan tai huutelemaan vanhemmille ihmisille, jokainen tiesi seuraukset. Joutui välittömästi talonmiehen puhutteluun, ja korvaamaan aiheuttamansa vahingon ja pyytämään anteeksi jos oli aiheuttanut jotakin häiriötä.

Jotakin tämänkaltaista  puuttumisen kulttuuria toivoisi maassamme viriävän, nyt kun Imatran tapauksen jälkipyykkiä pestään, jopa niin että syrjäytymisen estäminen aiotaan nostaa hallituksen kärkihankkeeksi. Jokainen ihminen on laulun arvoinen lauloi Veikko Lavi, jokainen ihminen on myöskin huomion arvoinen silloin, jos hän on syrjäytymässä ja joutumassa elämässään ylitsepääsemättömiin vaikeuksiin. Eräs henkilö kiteytti tämän lauseeseen. Naapurin elämään voi joutua joskus puuttua, ja ystäviä pitää myös seurata.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

Kiitos erinomaisesta kirjoituksesta!

Yhteisöllisyyden menetys on kulttuurissamme tapahtunut muutos, joka on tehnyt naapureista vieraita toisilleen. Yltiö-individualismi on opettanut meidät vaativiksi omien oikeuksiemme puolustajiksi, joiden asioihin eivät saa sivulliset puuttua, joiden lapsia ei saa kukaan muu ojentaa eikä kasvattaa, muuten saa kohta lakimiehet niskaansa.

On toki poikkeuksiakin, vaikkapa hyvähenkisiä taloyhtiöitä, joissa talkoohenkeä ja naapuriapua riittää. Sellaista henkeä on kuitenkin vaikea luoda jos väki vaihtuu tiuhaan, kuten muuttoliikkeen kohteena olevilla paikkakunnilla. Jatkuvuus ja pysyvyys on tarpeen ennen kuin ihmiset oppivat tuntemaan toisensa.

Viran puolesta tehtävä sosiaalityö ei koskaan pysty samaan kuin mihin vanhan ajan talkkari pystyi. On kuvaavaa, että heidät on jo aikoja sitten korvattu kiinteistönhuoltoyhtiöillä, jotka nekin vaihtuvat mikäli hutiloivat hommansa.

Toimituksen poiminnat